Maarit Mäkinen

Keskustelu tulevaisuususkon heikkenemisestä kääntyy usein johonkin laumankaltaiseen, hahmottomaan ihmismassaan, kuten nuoriin. Puhutaan nuorten ahdistuksesta, pessimismistä, passiivisuudesta tai toivon puutteesta, ikään kuin kyse olisi ensisijaisesti yksilöllisestä mielentilasta, joka leviää laumaan epidemian lailla. Minun on ollut vaikea tarttua tulevaisuususkon käsitteeseen siitä huolimatta, että olen työkseni edistänyt sitä jo vuosia. Turhauttava suhde avainkäsitteeseen on edellyttänyt toimia, joten tein synteesiä tulevaisuususkon ilmenemisestä ja elementeistä. Miten tulevaisuususko rakentuu ja mitä käsitteellä tarkoitetaan? Miten tämä kyseinen usko toimii? Hahmotan tulevaisuususkon inhimillisenä (ja toisaalta posthumanistisena) moniulotteisena kartastona, joka ei palaudu yksilön psyykkisiin ja fyysisiin ominaisuuksiin tai edes toimijuuteen, vaan rakentuu suhteessa maailmaan.

Tarkastelen tulevaisuususkoa yhteiskuntatieteilijänä, kulttuurialan ja lukemisen edistämisen ammattilaisena (ja lukijana) sekä logoterapeuttina tajunnanteoreettisesta viitekehyksestä käsin. Näistä näkökulmista tulevaisuususko näyttäytyy rakenteisena ilmiönä, joka syntyy siinä, miten ymmärrämme maailmaa, millaisia kertomuksia siitä rakennamme, millaisia mahdollisuuksia koemme olevan olemassa ja millaisena tulevaisuus ylipäätään tuntuu.

Tästä positiosta käsin lukutaidon ja lukemisen tilanne nousee keskeiseksi, vaikka sitä harvoin kytketään suoraan tulevaisuususkoon. Oma tulkintani on, että lukeminen ja kielen kautta tapahtuva merkitystajun kehittyminen liittyvät olennaisesti siihen, millaisena tulevaisuus ylipäätään voi näyttäytyä. Se, mitä ymmärrämme, miten jäsennämme maailmaa ja millaisia merkityksiä kykenemme rakentamaan, määrittää samalla sitä, millaisia tulevaisuuksia pystymme kuvittelemaan ja pitämään mahdollisina. Tulevaisuusajattelun kontekstissa olisi luontevaa puhua tulevaisuuslukutaidosta (futures literacy), mutta jätän sen kuitenkin seuraaviin pohdintoihini.

Samalla on syytä huomata, että tulevaisuususkoa mittaavat parametrit tavoittavat todellisuuden, jossa lukutaidolla ja kyvyllä jäsentää tietoa on keskeinen rooli. Tulevaisuuden virstanpylväiksi asetetaan koulutus, työ, toimeentulo tai elämänsuunnitelmien selkeys. Mittaamme tulevaisuususkoa rakenteissa, jotka jo itsessään edellyttävät tietynlaista suhdetta tietoon, merkityksiin ja ajatteluun.

On myös mahdollista ajatella, että toisenlaisessa yhteiskunnassa tulevaisuususko jäsentyisi toisin. Esimerkiksi aikakäsitys voisi rakentua eri tavoin: lineaarisen, suunnitelmallisen tulevaisuuden sijaan painottuisivat syklisyys, jatkuvuus tai läsnäolon merkitys. Voisimme ajatella, että tulevaisuutta ei tehdä, vaan otetaan vastaan. Missä määrin nykyinen huoli tulevaisuususkon heikkenemisestä liittyy muutoksiin yksilöissä, ja missä määrin siihen, että ne rakenteet ja mittarit, joilla tulevaisuutta hahmotamme, ovat itse muutoksessa?

Olen jäsentänyt tulevaisuususkon käsitettä (itselleni, ja nyt teille) neljän toisiinsa kietoutuvan ulottuvuuden kautta. 

Ensimmäinen niistä on episteeminen; voiko maailmaa ylipäätään ymmärtää? Millaisena tieto näyttäytyy – hajanaisena, ristiriitaisena ja epäluotettavana vai jäsennettävänä ja perusteltavissa olevana? Tulevaisuuden ajatteleminen edellyttää jonkinlaista käsitystä siitä, miten asiat toimivat ja mihin suuntaan ne voivat kehittyä. Jos tiedollinen ja jäsennettävä perusta horjuu, syntyy kokemus maailmasta, jota ei voi hahmottaa. Tällöin tulevaisuushorisonttiin alkaa kerääntyä sankkenevaa sumua.

Toinen ulottuvuus on narratiivinen. Kulttuurialan ammattilaisen näkökulmasta tämä on keskiössä: ihmiset jäsentävät tulevaisuutta kertomusten kautta. Se, millaisia tarinoita tulevaisuudesta on saatavilla, vaikuttaa siihen, mitä pidämme mahdollisena. Jos julkinen keskustelu tuottaa pääasiassa kriisin, romahduksen ja uhan kuvastoja, myös yksilön tulevaisuuskuva voi kaventua niitä mukailevaksi. Ilman vaihtoehtoisia kertomuksia tulevaisuus menettää moniulotteisuutensa – se lakkaa avautumasta eri suuntiin. 

Kolmas ulottuvuus on institutionaalinen. Tulevaisuususko kytkeytyy kokemukseen siitä, että omilla valinnoilla on merkitystä ja että yhteiskunnassa on reittejä, joita pitkin voi edetä kohti itselle tärkeitä asioita. Koulutus, työelämä ja muut instituutiot rakentavat käsitystä siitä, onko tulevaisuus avoin vai suljettu. Jos mahdollisuudet näyttäytyvät eriytyneinä tai saavuttamattomina, tulevaisuus tuntuu ennalta määrätyltä polulta.

Neljäs ulottuvuus on tajunnallinen. Tajunnanteoreettisesta viitekehyksestä tarkasteltuna tulevaisuus on situationaalinen (eli tilanteinen), kehollinen ja tajunnallinen kokemus, jossa kognitio, tunne ja eettisyys kietoutuvat yhteen. Logoterapeuttinen näkökulma rikastaa viitekehystä rakentamalla siltaa tunteen ja tarkoituksen välille: tahto tarkoitukseen on keskeinen inhimillinen orientaatio. Jos suhde tulevaisuudessa näyttäytyviin tarkoitusmahdollisuuksiin, kuten perheen perustamiseen, heikkenee, voi syntyä kokemus elämän tyhjentymisestä, tarkoituksettomuudesta ja suunnan puutteesta. Logoterapeuttisessa kehyksessä juuri tarkoituksen katoaminen tai puuttuminen on keskeinen tekijä, joka altistaa ahdistukselle, masennukselle ja kokemukselle siitä, ettei mikään vedä kohti tulevaa.

Tulevaisuus ja lukutaito

Lukutaito kytkeytyy kaikkiin näihin ulottuvuuksiin tavalla, joka on julkisessa keskustelussa ohitettu tai alihyödynnetty. Lukeminen, kirjoittaminen ja yhdessä ajatteleminen ovat merkitysten rakentamista, tulkintaa ja käyttämistä. Ne ovat prosesseja, joissa maailma tulee ymmärrettäväksi ja suhteessa itseen merkitykselliseksi. Tässä ajassa olemme ison valinnan edessä: annammeko tekoälyn generoida meille merkityksiä, jotka jäävät ulkoisiksi ja usein sisäistämättömiksi, vai otammeko itse kielen, ilmaisun ja ajattelun haltuun, ja näemmekö itse merkityksellistämisen vaivan suhteessa maailmaan? 

Kun lukutaito ja kielellinen ajattelu kapenevat, kapenee myös suhde maailmaan. Mahdollisten elämänpolkujen määrä ei välttämättä käy vähäisemmäksi, mutta kyky jäsentää, tulkita ja ottaa ne osaksi omaa elämää heikkenee. Samalla tulevaisuus alkaa näyttäytyä vähemmän avoimena, vähemmän kannattelevana ja vähemmän omana.

Tulevaisuususko kuvaa ihmistä suhteisena olentona. Miten koen mahdollisuuteni kukoistaa, miten vaikutan valinnoillani muihin? Tulevaisuususkon heikkeneminen on tässä jäsennyksessä seurausta siitä, että merkitysten rakentumisen ehdot muuttuvat. Kun vanhat rakenteet murtuvat, mitä edes voi ymmärtää, mitä voi kuvitella, mitä voi tehdä ja miltä tämä kaikki tuntuu?

Osaammeko lukea uutta ja syntymässä olevaa maailmaa?