Ajoin tänään pyörällä uimaan ja sienimetsään. Syyskuun helle-ennätys läkähdytti ihoa ja mieltä, joten poljin huolestuneena, uin huolestuneena, jatkoin matkaa huolestuneena. Kuljin sammalten väliin, talutin pyörän polunvarteen ja —
heitin huokaisten huoleni paksuja homekerroksia kasvavien lampaankääpien huomaan. Puhdistin tosiasiallisen horisonttini maaston ideoista joita kartoille piirretään, kirkastin keräilijänkatseen ja ryhdyin sienestämään.
Elämä metsässä ei kaipaa minun rypyille rullattua otsaani ja vapaana toimivan hallitsijaolennon ylemmyysahdistustani, vaan radikaalia lihallista ihmisyyttä. Elämä ympärillä ikävöi ihmistä, joka astuu esiin projektiensa takaa.
Yritän olla Hellittävä ihminen. (Tämäkin saattaa olla projekti, en tiedä. Olenhan ihminen, ja erehdyn.)
Kun olen Hellittävä ihminen, suren lähimetsän menetystä ja raakkutuhoa ystävieni kanssa, väsyn työtaakasta niin etten tahdo kosketusta, herään yöllä enkä muista koskaan muuttaneeni tähän taloon, liikutun lasten hapuilevista kirosanoista, nauran rakkaani kanssa suu kohti taivasta, kaipaan eniten maailmassa oman äidin syliin, sahanpurun tuoksuun, vuosikymmeniä sitten romutetun Saabin takapenkille, hiekkatien nimismiehen kiharoihin, hevostallien väkituoksuun. Kirjoitan, vaikka epävarmuus tarinan luonteesta sulkee verbaalikanavat ja vangitsee sormet jähmeiksi. Kerron hetkistä korpikarhunsammalissa, vaikka mikään ei todella välity.
3-vuotias kuopus istui syliini, silitti poskeani ja sanoi: ”minä tahdon hellittää sinua, olet rakas”.
Ja minä hellitän sinua, maailmansolua.
Teksti on Hellittämisen politiikka – Politics of Surrender -artikkelisarjan toinen osa. Sarjan nimi on peräisin Bayo Akomolafen teksteistä ja puheenvuoroista.
Maarit Mäkinen 
Jätä kommentti