Maarit Mäkinen

Takapihallamme viihtyvät varikset, valkoselkätikka, räkättirastaat, varpuset ja monet muut linnut. Kauempana kuulen käen.

Käyn keskusteluja lintujen kanssa, niin kuin vain taidan. Hengitän niiden läsnäollessa, kuuntelen ja matkin. Koska olen ihminen, luon merkityksiä lintujen olemisen tavoista. Yritän olla vähemmän mieli, enemmän maatuva keho.

Mitä pidempiä aikoja vietän lintuja tarkkaillen, sitä hämmentyneemmäksi tulen. Kokemus ylittää tunnehorisontin ja ravistaa inhimillisen entiteetin taipumuksia kantaa huolta, kuten Martin Heidegger on ihmisen erityislaatua kuvannut. Lintujen suotuisat elinympäristöt ovat huvenneet, ja useat lajit ovat ahdingossa. Meillä ihmisillä on sormemme pelissä. Tulevaisuus on meille yhtä kuin kasvu, dominaatio ja niskalenkki hallitsemattomasta, ja luonto on astinlauta.

Minä en ymmärrä, mitä ihmisellä on elämää vastaan. Miksi tukahdutamme kosmisessa mittakaavassa äärimmäisen harvinaista elämää?

Olemme lukeneet lasteni kanssa viime aikoina Bambi-kirjaa. Pitkien iltojen verran olemme puhuneet useita sukupolvia ravisuttaneesta käänteestä kirjassa: Bambin äiti kuolee metsästäjän luotiin, ja Bambi jää ilman äitiä. Monia keskusteluja on vielä edessä. Ihminen halusi tappaa kaurisäidin – miksi? Onko se oikein? Miksi ihminen ampuu?

Olen pohtinut ääneen lausumieni sanojen takana, miten vaikeista asioista puhutaan lapsen kanssa, millaista hellittämistä vaaditaan, ja millainen yhteinen rakenne meillä on esimerkiksi surulle. Miten oikeaan ja väärään otetaan kantaa etiikan kautta, moraalin sijaan? Bayo Akomolafe on kuvannut etiikkaa virtaavaksi ja muuntuvaksi ymmärrykseksi siitä, mikä on oikein, kun taas moraalilla on koordinaattinsa ja rajansa kuin jääkuutiolla. Moraali saattaa väärässä ympäristössä ja lämpötilassa sulaa, joten pelkkiin binäärisiin moraalisäädöksiin ei tule nojata. Etiikka kannattelee elollisuutta, sillä sille antaa sävynsä jokainen ainutlaatuinen ihminen.

Pienempikin lapsistamme ymmärtää jo, että jokainen elollinen kuolee aikanaan. Kuulen säikähtäneen kysymyksen leikki-ikäisen sängystä. ”Äiti, ammutaanko sinua yöllä?”

Täältä turvasta käsin voin vastata ”ei”, mutta maailmassa on liian monta paikkaa, jossa totuudellinen vastaus olisi epäröivä.

Voisin lohduttaa, auttaa lasta käsittelemään pelon tunnetta, ja jatkaa toiveikasta matkaa kohti keskeytymätöntä yöunta. Mutta siten vahvistaisin ongelmaa. Ihmisen kuuluu tuntea tunteet, ei käsitellä niitä. Jokainen tunne ei ansaitse saada merkitystä ja reaktiota toiminnan kautta, mutta jokainen tunne tulee tervehtiä.

Hellittämisen politiikka ponnistaa tunteista ja ratkaisuorientaatiosta tuonnemmaksi, siihen mikä meitä yhdistää muuhun elolliseen. Hellittämisen politiikka on maanmyötäisyyttä ja pikkuutta. Ja vanhemmuudessa, jos jossakin, hellittämisen politiikkaa tulee soveltaa.

Voin kysyä lisää sänkyynsä hautautuneelta olennolta, vaikka se saattaisi hänet hieman peremmälle vaikeaan, häiritsevään tunteeseen. Voimme yhdessä mukailla antautumisen uomia, olla torjumatta surua, pysytellä hankaluuden äärellä. Sen takaa löytyy lisää hankaluutta ja sen sortin sotkua, johon mikään toivon dramaturgia ei yllä, mutta löytyy sieltä myös se, mikä on arvokasta: meissä yhteisenä virtaava elämä. Mikään tunne ei saa padota elämän villiä luomaa.

Ja mikä parasta, tunteen toisella puolella on kahden vuoren, Lohdun ja Koston, välinen laakso. Seudut ovat sellaisia, joille helposti eksyy. Vaeltaja huomaa seisovansa Koston laella vimmaisena ja vahingollisena valloittajana, kun alkuperäinen suunnitelma oli kulkea Lohdun rinteiden polkuja. Tunteensa tuntemalla ja niiden toiselle puolelle kulkemalla ihminen oppii tunnistamaan sydämensä koti-ikävän, etsimään yhteyttä ja hellittämään. Sellaisella ihmisellä ei ole tarvetta tukahduttaa linnunkaan elämää.

Teksti on Hellittämisen politiikka – Politics of Surrender -artikkelisarjan ensimmäinen osa. Sarjan nimi on peräisin Bayo Akomolafen teksteistä ja puheenvuoroista.