Jumalat olivat tuominneet Sisyfoksen ikuiseen, absurdiin tehtävään. Sisyfoksen tuli työntää kiveä vuoren huipulle aina uudestaan, ja katsella kun murikka vierii takaisin vuoren juurelle. Työ alkoi alusta. Aina uudestaan. Siitä huolimatta Sisyfos tunsi onnea.
Mikään ei ole vailla merkitystä. Ihminen löytää tarkoituksensa eläessään.
“One always finds one’s burden again”, kirjoittaa Albert Camus esseessään.
Onni lepää järjettömyyden ja kärsimyksen sylissä.
“The struggle itself toward the heights is enough to fill a man’s heart.”
Siltä tämä vaikuttaa. Kamppailulta kohti huippua, aina uudestaan. Kuvitelma täydeksi tulemisesta, voittamisesta, päättymisestä, paratiisista on alati läsnä. Ja kuinka onnelliseksi minut tekee se, kun tämän kerran kuvitelmalta karkaan.
Minäkin työnnän kiveäni loppuun saakka. Tahdon elää niin, etten lakkaa ajattelemasta tehtävääni, niin järjetön kuin se onkin. Sillä eräänä päivänä minäkin kuolen ja niin päättyvät ajattelu, tuntemus ja oivallus. Siihen päättyy yksi maailma, jossa silitetään painajaisesta heräävää tytärtä kaikella hellyydellä, joka ajan likaamasta sydämestä löytyy. Päättyy yksi näkökulma, mutta jatkumo ei katkea. Sienet ja sammalet pitävät siitä huolen.
On opittava rakastamaan sekä kiveä että vuorta. Kivi on notkea käsissäni, ja toisinaan voin antaa rinnallani, ja rinnassani, kulkevien hirviöiden työntää sitä puolestani. Ja ei, he eivät ole lapsiani.
Juon kahvini, otan viisauden ja olen vapaa.
Camus, Albert. The Myth of Sisyphus. http://dbanach.com/sisyphus.htm
Maarit Mäkinen 
Jätä kommentti