Maarit Mäkinen

Maarit Mäkinen

RUNOKOKOELMA: Mieletön hiljaisuus

Heille:

Jotka pelkäävät mutta mitä pelkäävät, ovat kodeissaan kuin kanooteissa, kiittävät kutsusta ja väsyvät liikaan lempeen.
Jotka ajattelevat kaiken. 
Joiden mielestä ihmissuhteet ja liikenne liikkuvat liian nopeasti nykyisin. Jotka ovat usein perillä liian aikaisin. Jäävät vaiti odottamaan, heittämään päiviä hukkaan, eivät vastaa kun kysytään
mitä kuuluu elämään.
Avuttomina niin kuin eilenkin, kun liian kuuma vesi aiheutti suihkussa paniikin. 

Millaista olisi, jos edes välioven avaisi?
vanhat puhtaat ikkunat, maailma taittuu, näyttää hiotulta, talvisin timantilta.
katu kaltevana pudottelee ihmisiä kadotukseen, pitäisivät kiinni, toisistaan.
täältä haaveiden huoneesta on hyvä katsella, painaa kieli vasten hampaita, 

valehdella, 
niin vaivatonta.

Heille:

Joiden tärkeät kertomukset keräävät pölyä kellarissa. Jotka odottavat, 
kunnes

***

SEELA

Yö potkii minua varpaillaan tuonnemmaksi, siellä suden hetki syö suurimmat solut. Mentäviä suuntia tulee aamun edellä monta, vuotoja, ja sanat silti yhdestä ainokaisesta suusta, 

kuinka siinä elää nimensä mukaisesti? Ja onhan kotikin, se särkymätön. Valkoisten paalujen alla narskeessa, siitä tuli tosiaan koti joka kantaa aikaa. En tahtonut niin. Tahdoin tuntemattoman, iäti tunnistamattoman, seinättömän, sulan ja siruisen. Joukon murtaman, yksinäisen, takamaille jonkun toisen rakentaman. 

Minä en nuku 

tarpeeksi. 

En näiden jalkojen kantamana. Siksi en saa mitä haluan.

***

TUURE

Olemme täällä leikkuulaudalla, auki, valmiina.
Kammiossakin, tiiviisti.
Ei saisi sammua keskustasta valo, ei loppua junien tulo, korvissa soi.
Tammela, Tammela, Tammela. 

Juhannuskylä.

Ja siinä välissä 

Raja. Raja. Raja. 
Rata. Rata. Rata.  

Ihminen isossa kehossa ottaa kuvan.
Silmissä tuntuu maailman syke.
Tietää, miten ajatus aiheutuu, miten askeleisiin tutustuu, miten lasitalon viereen sulautuu.
Tietää, että katsoa saa mutta nähdä ei.
Kuka neuvoo, ketä neuvoo? 
Kaksi, kolme ihmistä tulossa tännepäin, tähän samaan elämään.
Milloin sormiin palaa tunto ja ketä käsken jäämään?

***

JOHANNES

RAIVO SIITÄ ETTEN KUULU.

Että hautaudunkin niin kuin kaikki. Jätän lähtemättä aukkoihin, joissa olisi toisin. Tilaisuuksiin. Avaruuksiin.

Väkivallalla on tehtävänsä, on kahdenvälinen käyntinsä. Täsmällisyytensä. Onhan se parempi kuin kaikki sanat juuri kun raivo on totta ja löydyn sen keskeltä. Raivo, kuinka osuvaa.

Raivo. Alkulähde, siksi silloin räjähti. Siksi olemme ja verhoja pitkin valuu ison koivun mahlaa. Hetken aikaa oli hiljaista. Hetken aikaa oli hirmuliskoja.

Viha on eri asia ja se meillä on tänäänkin, ei muuta kuin väärinymmärretty tapa käyttää vuosi elämästä. 

Antaisi kulua vaan. 
Sinua se pelottaa. Vuosi kuuluu veistää.

Vesi lattialla enkä välitä, käyttämätön herätys, koskematon vapaus. 
Minussa on musta juova. Minussa on musta käännekohta, jota en katso vielä.

Katson vasta, kun on aika mennä.

***

VELLAMO

Linnun todellisuus nyt:
Että lähtisinkin äkisti lentoon enkä tietenkään luottaisi pelkkään ilmaan.
Minne minä sitten menisin? Katoilleko istumaan? 
Sitä tunnetta ovat nämä päivät pullollaan.

Kai käsität.

Olen tullut tänne salaa ja haistan rajan yhä, ohuen tuulen joka ainoana kulkee puolelta toiselle. Raja sattuu ranteisiin eikä pääty, ei mihinkään. Se on vaikeaa, 

tuntea villi maa allaan ja ajatus tiukkana sen yllä. 

Veri virtailee näin.

Sidottuna, padottuna pauhaan aikani, kunnes lasken laatikon alas kiville. Siinä laatuni lepää. Ei muu kosketa minua. Minä en itse tohdi kulkea tätä kummempana elämässä, johon olen saapunut myöhässä ja kenellekään ilmoittautumatta.

Sama noituus naisessa ja meressä, sanoit.
Sama odotus: 
Että joku tulisi ja hukkuisi.

***

MARTIN KUOLEMA

Tiskasin kalliolla. Pyyhin saksista pois tahmaa. Pian käy jotakin, tunsin. Sekunti. Sydän. Satutin peukalon. Vääjämätön viilto. Hämmästyttävää, ettei kipu pysäytä mitään. Ei minkäänlainen polte. 

Kuulen aallon ikuisesti.

Olen noussut ja laskenut. Lukenut. 
Polttanut ja palanut. Kastunut.

Kaupungit ja lähimmätkin metsät ovat jääneet ilman minua. 
Ihmiset ja muut eivät ole yltäneet tänne.

Perhe on hidas harha keskellä työtä. Seela. 
Vaimo, joka vilkuttaa aina kun lähden aamua pitkin.

Vieras imu on tullut liki. 
Poistuminen vihdoin ajankohtainen. Hyvä niin.
Vaihtuu jo suunta. Olen ollut kauan kipeä. 

***

VELLAMO II

Annetut reunat, joita toistelen, yöt, aamut, päivät, illat, vahvat ja salatut viinit, kahvit, ailahdukset. Muistot, jotka tapahtuvat edelleen. 

Kotikulmilla tuntuvat yhä kaatuva metsä ja nouseva järvi. 

Selkeintä on matkustaa.

Toiset yksinäiset, ja nimenomaan naiset, suuret. Toisia paremmat. Maailman lontoot ja nairobit nähneet, puiston reunalla itkeneet, aamiaisensa oksentaneet. Isot loppuelämät torjuneet.

Tervehtivät vaimeina toisiaan, kaipaavat juuri sitä ainoaa, jota eivät koskaan ajattele: lasta, saunaa, rangaistusta. Mitä kukakin.

Täytyy jatkaa, kunnes jokin muuttaa kaiken. Kunnes illasta tulee erilainen. 

Ja sitten:

Jotta oppisin haluamaan sinut, lähde hiljaa. Siirry pois, ota muistot, kaikki, sekin miltä kätesi kuulosti ympärilläni.
Käske varjosi vuosien mittaan muistuttaa, että jos jään vaille sinua, elän huonon elämän. Kaiverra minuun kartta poluista, joita ei ole.

Laita minusta ihminen, jonka säröissä harjaannut.

Omassa liemessäni, työn ahmaisemana, olion vatsassa, typertyneenä. 

Rakkaudesta ei saa valehdella. Se on toista kuin ihminen. 

Se on oloista pienin. Se tallentaa taskuunsa kaiken. 

Näin minä elän, ja tämä on rakkauteni tila.

Samaan aikaan toisaalla, yhä sisälläni, en tiedä mitä sanoa. Sanat tukkisivat keuhkot ja tulisivat lapseksi miehessä. Minä en kaipaa sellaista.

***

SEELA II

Vuodet huohottavat sisään ja ulos. Niiden mukana illat putoilevat päällemme, keväät kerääntyvät tuntureiksi pohjoiseen.

Mihin voimme vaikuttaa? Emme valoon taikka varjoon ainakaan.

Olen vanhaa vettä, vuosi kuusitoista.

Minua ei kaduta palata kotiin kadulta, taloon joka purkautuu alkaen ikkunoista, ilma vaihtuu.

Nyt saa hengittää. Ottaa vauhtia ja kerätä silmillä mukaan kaiken mitä tarvitsee matkallaan.

Nyt saa lopettaa, jos uskaltaa.

Kolmetoista ihmistä seisoo sillalla ja ihmettelee, mihin olen jäänyt, miksi minua ei näy. Minä en muista, miksen katso eteenpäin, miksen liiku täältä hangen alta.

Oikein tärkeät asiat unohtuvat ihmiseltä heti syntymässä. Makaan kannella keskellä pientä merta, suonissa virtaa sirpaleita.

Piirrän sormella historian horisonttiin, loittonen, menen maailmaa vastaan Viljandiin, siellä kunnes muualla. Ja mahdolliset rakkaat makaavat toisaalla, huojuvan historian takana, tuhlattuina.

***

SINUSTA, SINULLE

Puhun sinusta, sinulle. Olen aina tehnyt niin, niin naiset puhuvat. Miksi siis muuttua lopunkaan äärellä.

On mieletön hiljaisuus; välillä sisuksissa rähisee pieni riivattu. Se tahtoisi syvempiä
vaikutuksia aikana, jonka ruumis elää. Tahtoisi, että tulisi vielä jokin tapaus ennen
täältä poistumista. Jokin sellainen kuin sinä minulle olit. 

Klassinen horror vacui -tapaus. Pelkäsit tyhjyyttä. Kiersit takaisin täyttymään, tyhjentyäksesi jälleen. Kaikessa pelossasi saattelit minut ajatusteni rajoille. Sinussa minun oli hyvä.

Pintasi oli pihkaa vasten huuliani. 
Minulle kasvoi suu, joka edellä elin.
Oli pysäytettävä aika ennen näitä sanoja ja rikottava polttimot.

Kanssasi minä suljin silmät, jotta kuulisin paremmin, jotta haistaisin eron. Jotta haistaisin
elämän joka kolon. Jotta kokisin ison pyhän. Tultuani luoksesi en ollut enää ainoa eripari suu
näissä huoneissa.

Opetit minulle, etteivät sanat tavoita koskaan yhtä aikaa alkua ja loppua. Ettei ihmisen ole
tarkoitus puhua niin paljon eikä elää niin pitkään. Kanssasi käytin tätä kohmeista kieltä

nöyrtymättä ja nousin routaisesta maasta rohkeasti.

Yhtenä iltana sanoit.

Leikkiä kaikki 
tämä lennähtely
pientä peliä ison keskellä

läpi huoneiden puhaltava tuuli keskeyttää sinut kuitenkin ja kerii ihosi auki
ja sekin kurimus on vain yksi tavanomainen tapa tässä unen eteisessä.

Elämä on hengenvaara.

Tässä sitä ollaan, yhdellä asialla: elossa! Suojattominakin nyt, jäljellä vain jano sinun
mentyäsi. Nämä ajat ovat surussa vertaansa vailla. Painovoimakaan ei ole enää entisensä. 
Se on käynyt vahvemmaksi.

Sinä kannoit sisälläsi kuiskauksia. Eräänä päivänä niistä tuli rubiininpunaisia varjoja, joihin
huulet eivät enää yltäneet. 

Vaikeinta jälkeesi on rakentaa talo, jonka huonekorkeus riittää haikeimmille kuville. Niille,
joista lamaannun kesäisin, kirkkauden aikaan.

Jos toisia on uskominen, ei tämä hirveä ihmisyys koskaan muutu. Kun
kerran on nähnyt sen syvyyden ja sairastunut täysin, ei siitä koskaan toivu. Aina tulee olemaan
vaikea mahtua ja vaikea kuulua.

Mutta kanssasi ymmärsin, että olisikin pitkästyttävää koskettaa jotakin sellaista, joka pysyy.

Nauti matkasta.

***

NAAKKA

Työnnän kättä hiekalla, sanattomana, maan siipirikko luomus.

Olen pintaasi pitkin. 

Anna anteeksi, että hamusin taivasta.

Harhassa uskoin: pyhä on kevyttä ja siksi korkealla.

 Kurkotin kohti isää, siniseen syöpynyttä tuulta. Taivaan ilma kiertyi tornadoksi. Se nostatti minut ylös ja paiskasi takaisin kiviin.

Niin minä tulin kotiin.

Maa, olet alkuni. Voimasi varassa elän, tahdostasi kuolen.