Maarit Mäkinen

Olen väsynyt. Oletko sinä? Tuntuuko se pahalta?

Minulle on helppoa ajatella ja puhua kuolemasta, surusta ja siitä, mitä emme tiedä. Abstrakteista, kosmisen kokoisista asioista. Lopullisuudesta ja loputtomuudesta. Ajattelen aiheita mielellään. Enkä koe esimerkiksi masennusta, mielenterveyden särkymistä, yksinäisyyttä, riippuvuuksia pahana. Pahuus on pahaa. Kaikelle muulle on turhaan annettu pahuuden nimi. Kaikki muu on elossa-olevaa, elämää koettelevaa, villin olomuotoja. Ne kokemukset ajassa ja paikassa, jotka nimeämme esteiksi, haasteiksi tai ongelmiksi, ovat todellisuuden tiheentymiä. Jotakin kuolee ja maatuu sinne, mihin maailma meidät pysäyttää polvilleen. Jumiutumisen tunne ja siitä syntyvä hätä, ahdistus useimmiten, on ihmisen ja maailman suhde, jossa on jotakin hiertävää. Pahaa se ei kuitenkaan sinällään ole.

Pahuus näyttäytyy, kun villin ei anneta levätä pitkään aikaan, vaan se piiskataan vauhtiin. Jos villi elämä ei lepää, se väsyy. Siitä tulee itkuinen, katkera, tukahdutettu. Sairaudenkin rajat ylitetään, ja villistä tulee hengetön. Nurkkaan ajettu villi alkaa syödä itseään, ja sitten muita.

Me ihmiset olemme sivuosassa maailman tarinassa, vaikka toisin olemme ehkä oppineet. Jaamme ajatuksen siitä, että me rakennamme toimillamme, ajattelullamme ja kielellämme maailmaa. Elämme kulttuurissa ja yhteiskunnallisessa järjestyksessä, jossa muutosta johdetaan, resilienssiä arvostetaan ja osaamista kehitetään. Kaikki tämä tapahtuu hämmentävässä erillisyydessä ei-inhimillisestä maailmasta, ja siinä juuriltaan irti repimisessä on hengettömyyden vaara. Mitä jos maailma muuttaakin meitä? Mitä jos kaikkeuden pyrkimys on päästä lepoon? Mitä jos vesi meissä pyrkii hiljentämään meidät villiin virtaukseen, jossa ei ole mitään kehitettävää, ei kasvatettavaa, ei johdettavaa? Mitä jos lakkaisimme lyömästä vastaan?

Jatkamme rämpimistä. Kaikki jatkuu – olemme sitä, mikä alkoi ikuisuus sitten, ja kärsimys, kaipaus, lumoutuminen, katumus sekä syyllisyys osoittavat nuolina kohti säröjä, joista maailma kutsuu meitä katsomaan, miten voisi olla toisin, paremmin. Elämän luonne on prekaari, ja mikä onni on se tähän kirjoittaa. Uskallan katsoa hajoavan valon helmeilyä kaikilla ihoilla ja kaikkien haaveiden pinnoilla, jotka ei tule kestämään ikuisesti. Kuuntelen jäätynyttä vettä ympärilläni, onhan talvi ja minun kuuluu levätä, vastustaen kaikkea muuta.